”Jeesus on Pelastaja”, paikallisen moskeijan johtava imaami totesi. Saliin laskeutui syvä hiljaisuus ja pakistanilainen Ali varautui pahimpaan. Hän oli varma, että pian seuraisi mellakka. Hänen oma henkensäkin oli vaarassa – hänhän oli kristillisen joulujuhlan järjestänyt ja paikallisen muslimiyhteisön sinne kutsunut. Hän tiesi, ettei ollut viisasta antaa kenen tahansa pitää puheenvuoroa, mutta hän luotti siihen, että Pyhä Henki oli tilaisuudessa läsnä.
Nyt Ali alkoi kuitenkin katua uhkarohkeuttaan. Vuosien työ pakolaisten parissa ja pieni seurakunnanalku olisi kaikki mennyttä tämän yhden lauseen – tunnustuksen – jälkeen. Miksi imaami edes sanoi moista? Olivatko tilaisuudessa lauletut laulut tai lasten esittämä jouluevankeliumi todella vaikuttaneet häneen? Vai oliko Alin ja hänen vaimonsa Mairan perheen vuosien varrella osoittama ystävällisyys ja vieraanvaraisuus toimineet todistuksena? Oliko heitä seurattu silloinkin, kun he luulivat turhaan työtä tekevänsä?
Ali havahtui pohdinnoistaan imaamin palatessa paikalleen. Ei mellakkaa. Ei lynkkausta. Ei vastalauseita. Ei mitään, vaikka sali oli täynnä muslimeita. Alin vieressä istuva intialainen hindumieskin nyökytteli päätään hymyillen.
Puoli vuotta aiemmin samainen intialaismies oli soittanut Alille lentokentältä. Hän oli saapunut maahan vaimonsa kanssa puristaen kädessään paperilapulle kirjoitettua puhelinnumeroa. Ali ei ollut hätkähtänyt yllättäen tullutta yhteydenottoa, vaan toivotti matkalaiset tervetulleiksi kotiinsa kysymättä, kuinka kauan he aikoivat viipyä. Totta kai hän piti heistä huolta – ihan niin kuin hänenkin perheestään oli pidetty silloin, kun he saapuivat pakolaisina Uuteen-Seelantiin.
Jonkun ajan kuluttua intialaispariskunta oli halunnut osallistua Alin kotona järjestettyihin kotikokouksiin. Kaikki oli heille uutta. He eivät olleet koskaan edes nähneet Raamattua! Itse asiassa he olivat aina vältelleet kristittyjä, koska heillä oli tapana tarjota apua vain voidakseen käännyttää ihmisiä. Ja kuitenkin, siinä tuo mies nyt istui seurakunnassa – Jumalan hyvyyden puoleensa vetämänä.
Ali katsoi ympärillään olevaa sekalaista sakkia liikutuksen vallassa. Kaikki nämä etsijät Jumala oli hänen rakastettavakseen antanut! Mikä ilo! Mikä etuoikeus! Vaikka työtä oli paljon, ei taakka painanut Alin harteilla. Jakamalla kaiken sen, mitä hän oli Jumalalta saanut, hän antoi koko elämänsä pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Miten muutenkaan hän voisi osoittaa kiitollisuuttaan Jeesukselle, Pelastajalle?
Teksti: Tiinamari Higham Kuva: Peter Higham
Kirjoittaja palvelee perheensä kanssa Uudessa-Seelannissa Alia, Mairaa ja muita lähetystyöhön valmistautuvia opiskelijoita kouluttaen.