Lukevia nuoria Papua-Uudessa-Guineassa.

Mukana pienissä aluissa

Lukevia nuoria Papua-Uudessa-Guineassa.
Lukevia nuoria Papua-Uudessa-Guineassa.

Oli hollantilaisen seurakuntamme virallinen kokous ja monista asioista oli puhetta. Asialistalta kantautui penkkiini monia nimiä ja tietoja, joista jotkut menivät yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, kunnes aloin kiinnittää huomiota tuttuihin nimiin, joita tässä kokouksessa mainittiin.

Yksi nimi oli nyt koko pastoraalitiimin johdossa, ihan tuttu tyttö monien vuosien takaa. Hän istui silloin viisivuotiaana iltapäiväkerhossa, kun olin juuri naimisiin mentyäni ja uutena seurakuntalaisena saanut tulla mukaan kerhotyöhön. Muistan, miten opettelin sanoja ”vitsaukset”, ”rutto” ja ”heinäsirkat” hollannin kielellä ja kerroin näitä silloin ohjelmassa olevia Vanhan testamentin kertomuksia kerholapsille sen kaupungin liepeillä, missä asuimme.

Tämä Lonnie oli jäänyt mieleen, kun hänen jalkojaan jouduttiin leikkaamaan ja kävin sairaalassakin häntä katsomassa. Ja nyt monen mutkan jälkeen hän oli tässä seurakunnassamme johtamassa sielunhoitotyötä. Kokous eteni ja taas mainittiin nimi, joka samoin nousi sieltä iltapäiväkerhosta. Allie oli nyt seurakuntamestarina tässä isossa kirkkorakennuksessa. Ja vielä nousi kolmaskin nimi, kirkassilmäinen, silloinen viisivuotias, nyt vastuunkantajana tässä kirkossa. Kokous meni ohi ja asiat päätettiin ja hoidettiin, hyvä niin. Itselleni jäi oma sisäinen siunaus näiden nimien kuulemisesta.

Mikä ilo, että saa olla mukana näissä pienissä aluissa ajallaan. Harvoin niistä kuulee mitään, harvoin saa edes tietää, miten jokin asia on kuhunkin vastaanottajaan vaikuttanut, mutta tämä ilta vahvisti tietoni siitä, että kylvää kannattaa ja aina! Yhden kerran siemen putoaa karuun maahan, toisen kerran pehmeämpään. Omassa heimossammekin Papua-Uudessa-Guineassa, vuosia myöhemmin, heti kun jotain jakamista oli, aloimme jakaa. Uusi sukupolvi on aina se uusi vastaanottaja, jonka keskellä kannattaa olla ja pitää silmät auki. Yhden kerran hunajapisaroita putoilee lähellä olevien elämään, toisen kerran ei.

Mutta tiukkuipa elämästämme meheviä pisaroita iloksi ja kasvuksi tai sitten ei – yksi asia on varma: tavallisena ihmisenä tavallisessa elämässä – kädessämme ja sydämissämme jotain itseämme suurempaa, jota voi tuhlaillen jakaa ympärilleen – sepä se vasta elämää on.

Maija Lock