Kahvipöytäkeskustelussa lähetystyöntekijöiden päivillä Kiponniemessä kollegani kyseli, minkä koen suurimmaksi haasteeksi lähetyskentällä. Tuumailin hetken ja vastasin, että ihmeen muuttumisen arjeksi.
Jos joku olisi kertonut allekirjoittaneelle 20 vuotta sitten, missä ammatissa ja maassa olisin tulevaisuudessa, tänä päivänä, olisin todennäköisesti kiljunut riemusta – a dream come true. Voisiko niin ihmeellinen elämän polku olla tottakaan?
Mutta arjen hiipiessä hiljaa lähetyskentän päiviin, kietoutuessa rutiinitehtäviin ja tietokoneen ympärille, sitä tuppaa herkästi unohtamaan, millaisin ihmeellisin askelin Jumala on johdattanut juuri tähän päivään ja tähän hetkeen. Asiat eivät välttämättä muutu, mutta näkökulma vaihtuu.
Joskus koen syvää hengenheimolaisuutta muinaisiin israelilaisiin, jotka Jumalan suurten ihmeiden jälkeen vapautettiin Egyptistä. Punainen meri oli jakautunut ja monta muutakin ihmeellistä asiaa nähty ja koettu. Kuitenkin erämaan paahtavissa päivissä arkisten rutiinien keskellä näkökulma alkoi muuttua ja ihmeenä alkanut alkoi näyttäytyä arjen asussa, jopa itsestäänselvyytenä. Tavoite unohtui ja Jumalan lupauksia alettiin kyseenalaistaa.
Mikä on sinun arkeasi? Onko se pienten ihmeiden kasvattamista koti-isänä tai -äitinä? Onko se olla uskollisena pitkäaikaisessa palvelutehtävässä, Suomessa tai maailmalla? Hiljalleen etenevä raamatunkäännös? Ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa? Naapurien kohtaamista kotimaassa? Saavuttamattoman kansan tavoittamista? Ehkäpä omalla paikalla pysyminen, suostuminen siihen mihin Jumala on vienyt, on arjen suurin ihme ja voi lopulta olla siunauksena monille.
Vuorta ylös kiivetessä edessä oleva näkymä on monesti harmaata kalliota, joka vaatii kaiken keskittymisen. Mutta kaiken keskellä, aika ajoin, käännetään päät ja nostetaan katseet “silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen” (Hepr. 12:2) ja katsotaan niitä huikeita näkymiä, jotka ovat olleet ympärillämme koko ajan. /ST