”Mikä ulkomaalainen sinä meillä olet?” Tämä minut hiljattain siskokseen adoptoineen nenetsinaisen kysymys oli vastaus ihmettelyyni, kuinka he saivatkaan minut, ulkomaalaisen, tuntemaan itseni osaksi perhettä. Ottivat vastaan kuin perheenjäsenen ja rakastivat kuin omaansa.
Suomen Evankelinen Allianssi olikin antanut tuolle vuodelle, 2012, teemaksi ”Rakas perhe”. Tämän rakkaan perheeni kautta minulle konkretisoituivat sinä vuonna Paavalin sanat Efesolaisille: ”Te ette siis ole enää vieraita ja muukalaisia” (Ef.2:19). Kuka muu kuin Jumala voikaan luoda sellaisen yhteyden niin erilaisten ihmisten välille? Isosiskoni on paimentolaisperheen tytär, syntynyt kodassa porojen keskellä. Koulunsa hän on käynyt sisäoppilaitoksessa ja sen jälkeen palannut tundralle, kunnes hänen nyt jo edesmennyt kalastajamiehensä hänet sieltä kävi noukkimassa. Mutta sisaruuttamme emme kyseenalaista.
”Minun taloni on kaikkien kansojen rukouspaikka.” Nämä sanat on kirjoitettu erään pohjoisen seurakunnan kirkkorakennuksen oven yläpuolelle. Valitettavan usein vähemmistökansojen jäsenet ovat kuitenkin seurakunnissa marginaalissa – jos he yleensä sinne löytävät. Onneksi Isä on saanut kutsua ihmisiä, joiden näkynä on varustaa vähemmistökansojen edustajia, jotta he saisivat välineitä tavoittaa omia kansojaan omasta kulttuuristaan käsin.
Valitettavan harvoin me Jumalan omat pysähdymme miettimään, miltä näiden sanojen toteutuminen oikeasti näyttäisi. Totta kai seurakuntiimme ovat tervetulleita kaiken ikäiset, kaiken maalaiset, kaiken kieliset, kaiken kokoiset ja väriset ihmiset! – kunhan he mukautuvat meidän toimintamalleihimme.
Mutta entä jos he tulevatkin pukeutuneina omiin kansanpukuihinsa? Sen ehkä vielä hyväksymme, eihän meillä ole pukeutumiskoodia. Entä jos he tuovat oman musiikkinsa, omat makunsa ja värinsä? Niitä varten saatamme järjestää erityistilaisuuksia, joihin voivat tulla kansainvälisyydestä kiinnostuneet. Mutta voimmeko ottaa heidät mukaan suunnittelemaan ja toteuttamaan seurakunnan yhteisiä jumalanpalveluksia?
Entä jos voisimmekin laittaa syrjään sääntömme, kaavamme ja opitut (kulttuuriset) mallimme siitä, miltä seurakunnan pitäisi näyttää? Ehkä silloin seurakuntana voisimmekin yhdessä kasvaa siksi Jumalan perheeksi, jossa kukaan ei enää ole vieras eikä muukalainen./ SE