Tuore kahvi höyryää kupissa ja siemailen sitä samalla, kun kuuntelen espoolaisessa kahvilassa Urho Räsästä. Miehen tarinankerronta pitää otteessaan koko puolitoistatuntisen. Mitä syvemmälle Urhon tarinaan uppoudun, sitä enemmän irtaudun tästä hetkestä matkaten kerronnan myötä ajassa taaksepäin lähes viisikymmentä vuotta. Urhon tarina siirtää minut toiselle puolelle maapalloa, minulle aivan vieraisiin olosuhteisiin.
Vuoden 1971 tammikuussa Urho saapui vaimonsa Elisan ja pienen Heikki-pojan kanssa Nepaliin. Kielikoulun jälkeen he asettuivat Gorkhan alueelle, Bohoragaun kylään. Nepalin yhdistynyt lähetys toimi vastoin omia sääntöjään ja sijoitti Räsäset kylään, jossa ei ollut toisia lähettejä eikä mitään muutakaan valmista.
Ensimmäiseksi oli rakennettava talo perheelle. Rakennuskohteena oli ruohokattoinen ja saviseinäinen mökki kylän keskeltä ja 2,5 kuukauden uurastuksen jälkeen siitä valmistui Räsästen perheelle asunto. Ensimmäisenä yönä perheen vieraina omassa kodissa vieraalla maalla olivat viheliäiset rotat ja kavalat käärmeet. Arkinen ihme oli se, että koti tuli valmiiksi ja asuttavaksi lähes olemattomilla välineillä. Periksiantamattomuus ja suomalainen sisu olivat noihin tilanteisiin ja olosuhteisiin lahjaa Jumalalta.
Räsästen rukouksiin vastattiin monesti, ja yksi sellainen tapahtuma oli Ramji-pojan kohtaaminen. He olivat rukoilleet apulaispoikaa ja sellainen löytyi kuin itsestään. Kun lentokoneen pyörät koskettivat ruohokenttää ja tavarat oli saatu purettua koneesta, oltiin valmiita kymmenen kilometrin jalkapatikalle kohti kylää. Heidän perässään käveli 12-vuotias poika kysellen innokkaasti: ”Enkö saisi kantaa poikaanne?” Tästä kohtaamisesta seurasi se, että Ramji-poika tuli Räsäsen perheeseen ”töihin”. Näin arkisen ihmeen kautta Jumalan käsi ohjasi pojan Räsästen elämään.
Niihin lukuisiin tuskaisiin ja epäilyksen hetkiin, joissa Urho kyseli Jumalalta perheensä Nepalissa olon syytä ja mielekkyyttä, oli ja on yksi vastaus juuri tämä Ramji-poika. Hän kääntyi kristityksi ja Räsästen kehotuksista hän jatkoi koulunkäyntiään. Hän valmistui ensin apuhoitajaksi ja lähti myöhemmin opiskelemaan Kathmanduun. Ylioppilaaksi valmistuttuaan Ramji päätyi pappiskouluun Intiaan, ja palattuaan kotiseudulleen hän perusti lastenkodin ja seurakunnan. Useat Ramjin perheen jäsenet tulivat kristityiksi, ja osa päätyi vaikutusvaltaisiin tehtäviin yhteiskunnassa.
Koen olevani etuoikeutettu, kun sain kuulla Urhon kertomana näistä arkisista ihmeistä Nepalissa. Vieläkin kaikuvat korvissani Urhon sanat, jotka rohkaiskoot myös sinua: ”Meidän tulee elää niin, että meiltä kysytään uskomme perustaa ja vastata silloin selkeästi. Koskaan ei kannata halveksua tai vähätellä pienten alkujen päivää.”
Erotessamme kahvilassa Urho tokaisee pilke silmäkulmassa, että olisihan noita tarinoita, vaikka kirjaksi asti.
Ari Korolainen