Lapsuudestani muistan erilaisuuden. Olin pitkiä aikoja luokan ainoa uskova, seurakunnan ainoa nuori. Muistan kuitenkin myös sen ilon ja rakkauden, joka oli tätä kaikkea suurempaa, joka sai minut seuraamaan Jeesusta, minne Hän sitten veisikään.
Täällä kichwoiden mailla olen iloinnut yhteenkuuluvuuden tunteesta. Olen saanut tulla osaksi tätä kansaa, sen iloja ja suruja, oppia sen vanhuksilta, seurata sen lasten kasvua. Kommentit, kuten Hanna syö meidän ruokaamme ja puhuu kieltämme, rohkaisevat. Olen niin kuin muutkin, tavallinen, minulla on paikkani tässä yhteisössä!
Silti tiedän olevani erilainen. Samaan erilaisuuteen olen täällä muitakin kutsumassa. Se on vavisuttava ajatus. Se haastaa. Kuinka voin kannustaa naapureitani olemaan ylpeitä omista juuristaan, kulttuuristaan ja elämäntavastaan ja samalla rohkaista heitä tekemään aivan uudenlaisia valintoja?
Luen Kristityn vaellusta naapuruston lasten kanssa. Näiden lasten usko, heidän intonsa laulaa Jeesukselle ja halunsa tutkia Raamattua on yllättänyt minut monesti. Viime viikolla tarinamme päähenkilö pääsi vihdoin laskemaan syntitaakkansa ristin juurelle. Tänään lapset hämmästyivät siitä, ettei Kristitty vielä ollutkaan saapunut päämääräänsä. Siellä ristin takana polku jatkui, uudet yllätykset ja seikkailut odottivat kulkijaa ja jossain kaukana häämötti jotain, jonka mahtavuutta on vaikea meidän tavallisten ihmisten edes kuvitella – Taivaan kaupunki!
Legacy-tiimi vieraili kotikylässäni Rukullaktassa. Leikkien ja draaman jälkeen sanoin lapsille, että ohjelma on nyt loppu, mutta jos joku tahtoo jäädä siunattavaksi, se on mahdollista. Kaikki 25 lasta istuivat hiljaa paikoilleen odottamaan, että nämä heidän uudet suomalaiset ystävänsä tulisivat pyytämään Jumalan huolenpitoa heillekin. Silloin käsitin, että nämä aivan tavalliset kichwal-apset ovat aloittaneet todella erityisen matkan, jonka päämäärä on jotain tavattoman suurta!
Eilen Tambayacun kylässä kerroin lapsille, että Jeesus kutsui 12 seuraajaansa nimeltä ja kehotti heitä olemaan kanssaan, opettamaan muillekin Jumalan valtakunnasta, parantamaan sairaita ja vapauttamaan vihollisen kiusaamia ihmisiä – aivan niin kuin hän itsekin teki. Mestari kutsuu meitä nimeltä, edelleen. Hän, tavattoman suuri Jumala, on luvannut olla kanssamme, eikä se Hänestä kertominen niin ihmeellistä ole. Saamme tehdä sitä omasta persoonastamme ja kulttuuristamme käsin, koska Mestarimmekin tuli ihmiseksi, kaltaiseksemme. Erityisen tavalliseksi.
Hanna Eriksson