Ystävyytemme alkoi aurinkoisena elokuun päivänä. Pari viikkoa aikaisemmin olin saanut lahjoituksena kuusi koulureppua tarvikkeineen. Neljä reppua olin jo antanut eri perheisiin ja jäljellä olivat yhdet pojan ja tytön reput. Rukoilin Jumalalta johdatusta, keille minun pitäisi ne antaa.
Juuri silloin sinä tulit kadulla vastaan. Ehdit jo mennä ohi, kun vasta ymmärsin, että sinulta minun pitää kysyä, onko sinulla kouluikäisiä lapsia ja tarvitsetko kenties heille koulureput. Sanoit, että sinulla on kouluikäiset tyttö ja poika ja olit todella iloinen uusista koulurepuista juuri ennen koulun alkua.
Silloin emme osanneet ajatellakaan, miten tärkeitä meidän viikoittaisista kohtaamisistamme tulisi. Kun tutustuimme paremmin, kerroit elämästäsi ja kuinka pelottava ja pitkä matka sinulla on takanasi. Kerroit, miten olet joutunut kokemaan asioita, joita kenenkään nuoren naisen ei pitäisi kokea. Kerroit, miten olet pelännyt lastesi puolesta ja miten kuin ihmeen kautta päädyit Suomeen. Sydän palasina, yksi pala yhdessä maassa, toinen toisessa, sielu hukassa. Välillä et voinut puhua kyynelten valuessa silmistäsi, silloin saatoin vain odottaa ja olla hiljaa, en löytänyt sanoja. Jatkuva monen vuoden oleskeluluvan odottaminen on jättänyt jälkensä sinuun, pelko on riuduttanut mielesi ja sinun on vaikea luottaa keneenkään.
Kerroit, että nuorempana uskoit Jumalaan ja olit usein rukoillut Hänen apuaan. Nyt meidän on tapana viikoittain juoda kahvia ja keskustella elämän haasteista ja peloista ja ihan tavallisista arkipäivän asioista. Luemme yhdessä Raamattua ja mietimme, mitä eri kertomukset opettavat meille Jumalasta ja elämästä. Jumala on vastannut rukouksiimme ja se luo toivoa toivottomaan tilanteeseen.
Muutama viikko sitten luimme Isä meidän -rukousta, Matteus 6:9-13. Jakeessa 11 Jeesus opettaa meitä rukoilemaan näin: ”Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme”. Tämä jae puhuu Jumalan huolenpidosta päivittäin. Tälle päivälle sinä, Herra, annat kaiken mitä tarvitsen. Ajattelin, voiko se olla totta, vaikka ystäväni saisi kielteisen päätöksen ja joutuisi lähtemään Suomesta. Olisiko ”anna minulle tänä päivänä jokapäiväinen leipäni” tarpeeksi tuona päivänä myös hänelle ja hänen lapsilleen? Tämä kysymys jäi pyörimään mieleeni ja sai aikaan pelkoa ja surua. Jonkin ajan päästä toivon kipinä alkoi kuitenkin palata, koska käännyin Jumalan puoleen. Silloin se totuus, että Jumala on aina lähellä ja kanssamme maailman loppuun saakka, sai vallata sydämeni ja sieluni. Tätä toivoa jokainen meistä voi jakaa ihmisille ympärillämme. Se kuuluu meille kaikille jokaiseen hetkeen – myös sinulle, pitkän ja vaikean matkan kulkenut ystäväni.
Marja Gray