Olemme lähtövalmiudessa. Olen irtisanoutunut melkein 20 vuoden työstä Espoon vapaaseurakunnassa. Vaimoni Jana on saanut B-lausunnon ja työ hammashoitajana on päättynyt kuin seinään sairauden takia. Sisällämme kiehuu monenlaisten tuntemusten sekametelisoppa. Hetkeen mahtuu haikeutta, innostusta, pettymystä ja uuden odotusta. Jumala on jo pitkään valmistanut meitä johonkin uuteen – palvelemaan yhdessä nostaakseen pioneereja ja tiimejä synnyttämään uutta Jumalan valtakuntaan.
Näyttää siltä, että myös kannatukset työhön Vapaakirkon lähetteinä Euroopassa ja Suomessa uusien seurakuntien ja jumalanpalvelusyhteisöjen synnyttämiseksi alkavat olla kasassa – ainakin lupaukset. Kun hetki koittaa, niitä ei kuitenkaan ole riittävästi, jotta työsuhteen voisi solmia. Olimmeko ymmärtäneet väärin Jumalan johdatuksen? Miksi todellisuus on ihan muuta kuin mitä kannustuksen, juhlapuheiden ja rohkaisun määrästä voisi olettaa?
Olen juuri käynyt tapaamassa Tampereen Vapaakirkkoseurakunnan johtoa. Innostus uusien seurakuntayhteisöjen syntymiseen on ilmassa. Yhdessä pyrimme hahmottamaan tilannetta ja miettimään seuraavia askeleita. Lähtiessäni olen valtavan innostunut siitä, että suuri Vapaakirkon seurakunta on ottanut tosissaan sen, mikä sydämellämme sykkii. Seurakunta on itselleni tullut tutuksi ennen kaikkea rehtori Simo Lintisen lukuisista tarinoista, varsinkin opiskellessani Teologisessa opistossa.
Olemme äskettäin tehneet Mikko Matikaisen kanssa jakson ”Uskon askeleita” -radio-ohjelmasarjaan. Innostuimme puhumaan esikuvista ja hengellisestä vanhemmuudesta. Puhuimme siis paljon Lintisistä meidän elämässämme. Simon ja Helenan rooli hengellisessä kasvussamme on ollut merkittävä.
Ohjelman esittämisen jälkeen saan kirjeen Tampereen Vapaakirkkoseurakunnan vanhimmiston puheenjohtaja Jorma Terävältä. He ovat kuunnelleet ohjelman ja Jorma on saanut ”ilmestyksen”. Hänen vaimonsa Riitta oli voittanut lähetysarpajaisista Simon maalaaman taulun joskus 80-luvulla, kun Simo oli Tampereella pappina. Jorma oli nimennyt sen ”Skånen vehnäpellot puintivalmiina”.
Taulu on ollut heillä aiemmin seinällä, mutta nyt pienemmässä asunnossa se ei ollut vielä löytänyt paikkaansa. He kokevat, että heidän on annettava taulu meille, koska se jotenkin liittyy kutsumukseemme.
Olemme salaa toivoneet, että meillä joskus voisi olla Simon taulu – muistona ja muistutuksena. Ja nyt tämä muistutus tuli. Juuri oikeaan, täydellisesti sopivaan aikaan. Olemme juuri miettineet ja jopa epäilleet, olemmeko menossa oikeaan suuntaan. Olemmeko lähteneet liikkeelle omassa voimassamme? Olemmeko olleet liian hullunrohkeita? Onko vauhti ollut liian kova?
Sovimme, että Jorma jättää taulun Teopoliksen opettajainhuoneeseen. Kun taas kerran menen opistolle opettamaan ja avaan paketin, Henki valtaa minut. Koen Pyhän kosketuksen. Koen olevani kuin Leijonakuningas-elokuvan Simba, jolle hänen Mufasa-isänsä kuolemansa jälkeen puhuu: ”Muista kuka olet!” Mieleeni tulee viimeinen keskustelu Simon kanssa, kun hän sanoi, että jos Herra vielä elinpäiviä antaisi, hän lähtisi julistamaan evankeliumia.
Tänään taulu komeilee seinällä työpöytämme yläpuolella muistuttamassa meitä siitä, ettemme antaisi periksi, ettemme lannistuisi, että eläisimme rohkeasti todeksi sitä, mihin uskomme ja mihin olemme kutsutut, vaikka koko maailma olisi meitä vastaan. Että muistaisimme, keitä me olemme.
Kenno Leier