Pandemia tekee suorittamisesta vaikeaa. Tiedän, ettei minun pidä etsiä tai kerätä aarteita täällä maan päällä. Ymmärrän, etten voi pelastaa itseäni, se tapahtuu Jumalan armosta. Ei minun voimallani, vaan hänen. Mutta mitä merkitystä elämälläni on, jos en saa yrittää ja tehdä, jos en saa tuloksia ja jos en voi näyttää saavutuksiani?
Minulle juuri tämä välimaasto on hirvittävän vaikea ja raskas. Vuosien kivun ja kasvamisen jälkeen olen oppinut, ettei minun tule etsiä muiden hyväksyntää ja tehdä töitä, jotta muut ihmiset olisivat tyytyväisiä minuun ja hyväksyisivät minut. Minun ei tarvitse oikeuttaa olemassaoloani heidän silmissään. Tai nostaa asemaani ja tehdä itseäni paremmaksi hyvillä töillä, rukouksella ja paastolla.
Ecuadorissa oli yksi maailman pahimmista karanteeneista, viikkojen ajan emme voineet poistua kodin ulkopuolelle, paitsi lääkäriin tai apteekkiin. Vieläkin koulut ovat kiinni ja opiskelu tapahtuu internetissä, usein kännykän kautta. Seurakunnat joutuivat sulkemaan ovensa ja kaupungeissa kaikki toiminta tapahtui netin kautta, maaseudulla toimintaa ei ollut. Vähitellen vuoristokylissä ihmiset alkoivat kokoontua ulkona, kun sää salli, ja sitten seurakuntatiloissa. Pandemia toi lisää ihmisiä mukaan kokouksiin.
Kaupungeissa suurin osa toiminnasta tapahtuu edelleen netin välityksellä. Kokouksia voi pitää, mutta niille on hyvin tarkat rajoitukset, ja suurin osa seurakuntalaisista ei pysty niihin tulemaan. Ibarran kotiseurakunnassani aloimme pitää karanteenin aikana kotihartauksia, ensin pelkästään perheiden kanssa, sitten vähitellen kännyköiden avulla isommissa ryhmissä. Pienryhmien työ laajeni ja yhä useampi seurakuntalainen on tullut kasteelle ja liittynyt varsinaiseksi jäseneksi. Nyt nämä uudet jäsenet ovat mukana seurakunnan toiminnassa pienryhmien johtajina ja muina vastuullisina.
Pelosta ja epätoivosta on syntynyt toivo. Itse sairastuin vakavasti, samoin poikani. Sairaala on tullut tutuksi, kuten myös pelko ja epätoivo. Mutta meillä kotona ne ovat muuttuneet toivoksi ja syväksi luottamukseksi Jumalaan. Kumpikaan meistä ei ole täysin terve, mutta Jumala on kantanut. Ja muuttanut sisimpäni tarvetta päteä ja suorittaa. Olen alkanut oppia luottamaan siihen, että Jumala rakastaa minua, ei sitä mitä voin tehdä. Olen oppinut myös, että koska Jumala rakastaa minua, minä voin rakastaa muita ja kohdata heitä aidosti ja olla läsnä, kun he sitä tarvitsevat.
Toisia ei voi rakastaa pakosta ja suorittamisesta käsin, eikä rakkautta voi jakaa tällä tavalla. Toivo syntyy Jumalan armosta ja sen tuntemisesta. Ne löytyvät vaikeuksien keskeltä, kun opimme tuntemaan Jumalan rakkauden.
Joanna Sormunen